En tiedä miten aloittaa kirjoittamaan...eikä haittaa jos minulla on virheitä, ei kukaan ole täydellinen...
Viime vuosina elämäni on ollut kuten vuoristorata. Joskus olin todella iloinen ja luulin olevani maailman iloisin nainen; joskus se tuntui niin pahalta, paljon esteitä tiellä...etten tiennyt miten jatkaa. Mielialani on vaihteleva.
Olen luonteeltani tunteellinen, erittäin herttainen nainen. Autan mielelläni muita jos heillä on ongelmia, koska en halua, että he kärsivät mistään. Olen pesusieni, joka imee surua ja tuskaa, ja sen sijaan haluaa onnellisuutta, iloisuutta...Siinä mielessä kaikki vaikuttaa kovasti. En halua surua kenenkään elämässä...
Voisin kuvailla itseäni...voisin sanoa, että olen huumorintajuinen, iloinen, avoin, ymmärtäväinen, hymyilevä, lämmin, kärsivällinen ihminen. Olen sisukas ja pidän oikeudenmukaisuudesta, nöyryydestä, rehellisyydestä, läheisyydestä, vihreistä arvoista, pasifismista, ekologisuudesta, solidaarisuudesta, kohteliaisuudesta, ennakkoluulottomuudesta, hyväsydämmisyydestä, älykkyydestä, aktiivisuudesta, jämäkkyydestä...Tärkeää on myös toisten kunnioitus. Vihreitä arvoja minussa löytyy. Ja nauran aika paljon...Minä olen haaveellinen nainen, unelmoin ja romantisoin aika useasti...Mutta minulla on huonot puolet myös. Olen todella kriittinen itselleni ja vaadin itseltäni paljon. Kärsin tosi paljon muiden surusta. Salailua minussa, joo. Enkä halua kertoa tunteistani jos en luota toiseen henkilöön. Sori vain, mutta minun tunteillani on jo leikkitty paljon.
Viihdyn paremmin omissa oloissani tai parissa. Jopa pienessä ryhmässä (3-6, ja joskus 6 on liikaa...). Olen espanjalainen ja sosiaalinen ihminen, muttei niin kovin sosiaalinen...Koulussa, lukiossa ja nyt ammattikorkeakoulussa olen aina istunut viimeisissä riveissä, en pitänyt koskaan huomion keskipisteenä olemisesta, inhoan sitä kovasti. Jos minulla oli epäilyjä tehtävistä, niin odotin taukoa tai sitten tunnin loppua. Tai nykyään, käytän sähköpostia ja kysyn epäilyjä opettajilta.
Mutta viime aikoina on tosi paha ja surullinen, sekava olo, kaikesta...Erosin noin 3 kk sitten poikaystävästäni. Ei mennyt kovin hyvin sen jälkeen, olin lääkäreiden ja sairaanhoitajien luona (sekä Espoossa että Helsingissä). Se poika oli minun ensimmäinen poikaystäväni elämässäni. Ei minulla ollut kokemuksia rakkaudessa, en osannut käsitellä tätä tilannetta, kun sain minun ensimmäisen akuutin kriisin. Olin noin 2 kk pois koulusta, en jaksanut enää, en pystynyt keskittymään tehtäviin, tentteihin...Itkin paljon, päätä särki koko päivän aikana enkä voinut nukkua öisin. Unirytmini meni sekaisin myös. Mistä olisin tiennyt, että suhde ei mennyt hyvin jos se poika ei koskaan puhunut ongelmistamme? En voi lukea muiden mieltä, enkä tiedä asioista jos ei puhuta...en edes ymmärrä miksi hän ei voinut sanoa kasvotusten jos jotain meni huonosti...
Minun ihannesuhde on tämä: haluan harmonisen, rauhallisen, toimivan suhteen, jossa kumpikaan ei halua riidellä, ja haluaa selvittää asiat puhumalla eikä tappelemalla. Lisäksi suhteen henkinen puoli merkitsee mulle todella paljon, yhteyden löytäminen toiseen ja se että on jotain yhteistä jaettavaa, mutta myös fyysinen puoli on mulle hyvin tärkeä (halauksia, suutelusta, koskettelusta ja hyväilystä) . Sellaisia rauhallisia, romanttisia hetkiä, kynttilänvaloja ja hyviä tunnelmia (olen lainannut joltakulta paria lausetta, toivottavasti ei hänelle haittaa...). Katseet ovat tärkeimpiä myös, erityisesti kun ei sanoja löydy mistään. Voisin tuijottaa toisen katsetta kauan ja arvata mitä hän ajattelee...Soul connection, sanoisin...Kun toinen tulee työstään, hän saisi halauksia, suudelmia ja hyvän päivällisen...antaisin hieronnan hämärässä huoneessa, olisi kynttilävaloja...tunteisimme toisten vartaloa...no, taas unelmoin tätä...mutta tunnen itseni yksinäiseksi enkä halua olla yksin, en osaa elää yksin...
Viihdyn tosi paljon luonnon keskellä, rauhassa jossain kauempana kaupungin metelistä. Tykkään vaeltamisesta tosi paljon, minulla on hyvät jalat ja voin kävellä paljon tauotta. Koska pidän mietiskelystä, tarvitsen aikaa, tilaa ja rauhaa sitä varten. Ihana olisi jos voisin meditoida luonnossa, ja tuntea, että luonto ja minä sulatamme yhdeksi. Miten meditoin? No, yleensä kuuntelen hiljaa musiikkia (minulla on meren, metsän musiikkia). Sitten rentoudun. Silmät kiinni. Lihakset rentoutuvat. Vartaloni on kevyt, ei paina mitään. Ja silloin, kun kaikki koordinoi, vain silloin mieleni päästää irti päästäni, ja matkustaa toiseen paikkaan, jossa ei ole surua, tuskaa, ikäviä tunteita...Kuvailisin tätä tunnelmaa kuplaksi. Kupla näyttää särkyvältä, mutta tätä ei voida vahingoittaa. Mieleni on kuplassa. Se on mahtava kupla ja tunteeni tuntevat turvallisemmaksi siinä. Näin voin meditoida. Mieleni on tässä kuplassa niin paljon kuin haluaa, kuin tarvitsee.
Jos kuuntelen meren ääntä, kupla on taivaassa, auringonlaskua tuijottamassa. Pidän aaltojen äänestä tosi paljon...Tarvitsen vettä elämässäni, nimeni tarkoittaa "sea"...ja joku sanoi minusta "Kaunis nimi, ”meri” :) Minustakin tuntuu että sinä olet nimesi kaltainen: syvä, kiehtova ja täynnä aina uusia yllätyksiä :)"
Kuuntelen itseäni...
http://www.youtube.com/watch?v=4JjjzlrdtgA
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti